Tänään oli päivä, jota Ellesmore Castlessa oli valmisteltu kuukausitolkulla. Oli linnan perinteisten Halloweenin naamiaistanssiaisten aika, jonne illan hämärtyessä kurvaisi toinen toistaan arvokkaammilla autoilla vaikutusvaltaisia ihmisiä ympäri Iso-Britanniaa. 

Linna oli koristeltu kauttaaltaan valonauhoilla ja lyhdyillä. Illan pimentyessä linna tuikkisi kuin kirkas tähtitaivas. Kuluneen viikon aikana toinen toistaan kiireisimpiä työntekijöitä oli juossut edestakaisin linnan käytävillä enkä tuntenut puoliakaan. Edinburghin kuuluisan Michelin-ravintola The Cellar Innin omistaja ja pääkokki Camden Gladstone oli valloittanut henkilökuntineen keittiötilat valmistellessaan tanssiaisten menua ja hädin tuskin uskalsin hakea keittiön hälinän keskeltä aamupalaksi täytettyä croissantia. 

Taloudenhoitaja Rhonda oli menettämässä järkeään, sillä nainen huiski pölyhuiskan kanssa neljättä kertaa linnaa ympäri. Graham oli palkannut Rhondan avuksi paikallisen siivousfirman työntekijöitä, mutta Rhonda kulki näidenkin perässä sateenkaarenvärisen huiskansa kanssa varmistamassa työn jälkeä. 

Jonathan kulki elementissään juhlajärjestelyiden keskellä ja hauskuutti jokaista naispuoleista työntekijää, joka vain miehen tulilinjalle osui. Mitä nuorempi ja nätimpi, sen varmemmin Jonathan oli paikalla hurmaamassa herrasmiehen käytöstavoillaan. Jonathan tarjosi auttavaa kättään painavien tavaroiden kantamisessa ja tarjoutui jopa kiipeämään tikkailla pyyhkimään pölyt aulan valtavien hevospatsaiden päältä. Asetelma oli siinä mielessä erikoinen, sillä varmasti kaikki tiesivät, että aatelissukuisen Jonathanin sydämeen lopulta astelivat lähinnä vain sellaiset naiset, joiden takana oli joko vaikutusvaltainen suku tai vaikutusvaltainen määrä rahaa tilillä. Ei siksi, että Jonathan olisi itse jotenkin kranttu millaisen naisen kelpuuttaisi seuralaisekseen, mutta niin vain aina jotenkin tapahtui näissä piireissä. 

Grahamista ei ollut näkynyt koko aamupäivänä jälkeäkään ja uskoin miehen porhaltavan paikalle vasta juhlien alkuhetkillä. Mies luotti sataprosenttisesti henkilökuntansa työpanokseen ja pysyi mielellään poissa häslingin keskeltä ja hoiti viime hetken asioita rauhassa piilopaikastaan. 

Kian ja Thomas olivat paenneet linnan häslinkiä talliin ja koin parhaaksi noudattaa esimerkkiä. Olin aluksi yrittänyt auttaa juhlavalmisteluissa, mutta huomasin nopeasti olevani ammattilaisten tiellä. Tämän luokan juhlien järjestämiseen vaadittiin organisointikykyä ja taitoa enkä ollut ymmärtänyt, että glitterinauhankin voi asetella väärin aulan portaikkoon. Astuin tallin hämärään, jossa Thomas purki ponien valjaita ja puhdisti niitä hyräillen jotain itsekseen. Tallikissa kehräsi Thomasin jaloissa ja talliradio rätisi kaukana toimistossa.

Valikoin varusteiden juokosta Jaxin nahkariimun. Tiesin, että omistajansa Jonathan ei tänään ehtisi suoda kirjavalle orilleen ajatustakaan, joten veisin sen rennolle maastokävelylle ennen juhlahumun alkamista. Samalla saisin itsekin jäsenneltyä päätäni, sillä iltapuvussa ja korkokengissä kekkulointi miljonäärien seassa ei tullut ihan selkärangasta. Onneksi Serena tulisi myös, jotta oli ainakin joku johon tukeutua. Graham kun varmasti olisi varattu koko illan.

Kirjava ori antoi helposti kiinni tarhasta ja harjasin sitä käytävällä kaikessa rauhassa. Jax seisoi rauhallisesti, mutta valppaasti paikoillaan ja aika ajoin tuuppasi minua lempeästi turvallaan. Olin lähentynyt orin kanssa, kun Jaxin jalkavammaa oli alettu kuntouttaa ja pääsin kävelemään kilometritolkulla vuoristopolkuja sen selässä. Olin pitkän aikaa surenut sitä, että ennemmin tai myöhemmin Jax lähtisi takaisin Jonathanin tallille Berkshireen ja en välttämättä tulisi näkemään sitä enää koskaan. Sitä päivää kuitenkin oli saatu odottaa eikä kukaan ollut edes puhunut Jaxin muutosta Berkshireen. Aloin jo miettiä, ettei se päivä koittaisi koskaan ja päätin nauttia orin kanssa ratsastamisesta ilman huolen häivää. 

​​Nousin tallin edessä orin selkään ja nojasin tyytyväisenä taaksepäin maltaita maksaneessa koulusatulassa, jossa lantio hakeutui lähes automaattisesti oikeaan asentoon. Kaikki Jaxin varusteet olivat viimeistä huutoa ja niin laadukkaita, että joidenkin Ellesmoren ponien satuloissa tuntui lähes epämukavalta istua Jaxilla ratsastamisen jälkeen. Ori lähti reippaasti tuttua kiemurtelevaa polkua pitkin kohti nummia ja pärski mennessään rennosti. Sumu oli verhonnut vuoria aamusta asti eikä se ollut hälvennyt edes päivällä. Nyt iltaa kohden sumua alkoi kertyä vielä enemmän vuorten rinteille, mikä oli omiaan lisäämään jännittävää Halloween-tunnelmaa.

Saavuimme Lochwhinnien keijukaismetsän reunalle ja annoin Jaxin kävellä lähes löysin ohjin metsän syleilyyn. Edes lintujen laulu  ei kuulunut metsän vihreässä hämärässä ja Jaxin kavioiden kopinat katosivat pehmeään maahan. Ohjasin Jaxin tottuneesti hieman ylöspäin kohoavalle polulle, joka vei keijukaismetsän korkeimmalle kohdalle. Sen päällä sijaitsivat jykevät kivipaasit, jotka olivat entisaikojen ihmisten rakentamia keijukaisten koteja. Pysäytin Jaxin kivipaasien juurelle ja annoin kostean tuulen leikitellä hiuksillani. 

Tästä illasta tulisi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. ​

Ilta oli hämärtynyt ja seisoin kummituspolun alussa toisessa kädessä valkoiseen lakanaan verhottu Gigi ja toisessa hieman happaman näköinen valkoisella maalilla luurangoksi maalattu Skyla. Ellesmoressa oli meneillään lasten halloweentapahtuma, minkä vuoksi vilinää ja vilskettä oli ollut siitä asti, kun ensimmäiset paikalliset lapset ryntäsivät kiviporteista sisään. 

Aino hölkkäsi puolijuoksua linnan suunnalta kohti metsänreunaa, jossa seisoin ponien kanssa. "Sorisorisori, kun oon vähän myöhässä", Aino puuskutti hengästyneenä. "Viimeinen kerta, kun tulen McDreamyn kanssa samalla kyydillä. Se mies myöhästyy varmaan omista hautajaisistaankin." Kurkkasin Ainon olan yli etupihalle, jossa paikallinen eläinlääkäri Duncan Ramsay heilautti iloisena kättään suuntaani, pidellen noin kuusivuotiasta tyttöä kädestä.
"Onks toi..." aloitin lauseeni vilkaisten kulmien alta kiharatukkaista tyttöä miehen vieressä. En tiennyt, että Duncanilla olisi ollut lapsia.
"Sen siskontyttö. Puhui koko matkan lässyttäen", Aino irvisti ja tarttui Skylaa ohjaksista. Skyla irvisti takaisin. "Siis McDreamy. Korvat vuotaa verta vieläkin."

​Hetken päästä linnan suuret pariovet avautuivat ja vampyyriksi pukeutunut Graham marssi lapsijoukon edessä ulos. "Noh niin, nyt... Hei... kuunnelkaas...", kuulin Grahamin yrittävän saada ääntänsä kuuluviin meluavan lapsilauman keskellä. Kun se ei tuottanut toivottua tulosta, Graham veti hihastaan pillin johon puhalsi kuuluvasti kolme kertaa. "Katsokaas, Drumdruien noita pitää kovasti lapsista ja mitä suurempaa ääntä pidätte, sen nälkäisemmäksi noita tulee!" Graham veisteli. Lapset katsoivat Grahamia silmät ymmyrkäisinä ja yksi poika alkoi itkeä kuuluvasti. "Mutta, öh, onneksi noita INHOAA, tuota, hmm... makeaa! Ja te kaikki olette syöneet tänään niin paljon karkkia, että maistutte pahalta!" Graham takelteli sanoissaan ja tyrskähdin kaulukseeni. 

Gigi katseli uteliaana lapsia kohden ja puhalsi lämmintä ilmaa niskaani. Silitin sen kaulaa ja tamma vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kummituspolulle osallistui kuusi ponia, joista muita poneja taluttivat Ellesmoren tallitytöt- ja pojat. Lapset jaettiin koon, iän ja taitojen perusteella kukin sopivan ponin eteen jonoon. Pellavapäinen poika oli ensimmäisenä Gigin jonossa ja punttasin pojan tamman selkään. Poika puristi rystyset valkoisina satulan etukaaresta ja kysyi silmät suurina, että eihän noita varmasti halua syödä häntä. Ojensin taskustani kaksi käärekaramellia pojalle ja vakuutin, että ne pitivät noidan ruokahalut kurissa. 

Maiskautin Gigille ja tamma lähti keinuvaan käyntiin kohti lyhdyin valaistua polkua. Olin totuttanut jokaisen ponin yksitellen kuluneella viikolla rekvisiittaan eikä niitä kiinnostaneet polun varrelle ripotelluista kaiuttimista kantauvat hyytävät äänet. Gigi ei säpsähtänytkään, kun lakanaan verhoutunut Jonathan hyppäsi puskasta polulle ja minua huvitti ajatus, että lapsilla ei ollut harmainta aavistustakaan, että arvostettu olympiaratsastaja poukkoili heidän edessään pukeutuneena vanhaan lakanaan. Polun lopussa naapurin vanha rouva Molly Ivymoor esitti uskottavasti Drumdruien noita-akkaa. Lapset saivat ratkottavakseen pienen älytehtävän, jonka läpäistyään noita päästi lumotut ponit kirouksesta ja lupasi painua sinne missä pippuri kasvaa. 

Kummituspolku oli kertakaikkiaan menestys. Lapset hinkuivat toiselle kierrokselle, mutta linnan avonaisista ovista kuului jo DJ Kian McWizardin virittelemät kummitusdiscon ensitahdit ja lapset kiirehtivät innosta kiljuen takaisin linnaa kohden. Taputin Gigiä kiitokseksi työstä ja ojensin sen ohjakset tallityttö Lindsaylle, joka katosi tallin hämärään Bianca ja Gigi vanavedessään.

​Ellesmore Castlen pimeät käytävät, linnaa ympäröivät sumuiset vuoret, skotlantilaiset kansantarut ja kolkot kiviseinät takaavat hyytävän autenttisen Halloween-tunnelman. Vaikka olin asunut lähes vuoden päivät Ellesmoren linnassa, oli se muuttunut syksyn pimetessä ja Halloweenin lähestyessä tunnelmaltaan luotaantyöntäväksi. Ihan kuin linnan seinät olisivat henkineet niskaan varoittavia kosteankylmiä henkäyksiä pitääkseen ihmiset loitommalla. Iltaisin ei tehnyt mieli lähteä omasta lämpimästä sängystä harhailemaan keittiöön tai muuallekaan linnan sokkeloisiin siipiin. 

Halloween oli yksi Ellesmore Castlen kiireisimmistä sesongeista, sillä kaikki linnan Airbnb-huoneet olivat varattuja. Kunnon vanhan skotlantilaisen linnan tapaan, myös Ellesmoressa on supistu sen käytävillä vaeltavista aaveista läpi linnan historian. Minä olin elänyt siinä uskossa, että kaikissa vanhoissa rakennuksissa Iso-Britanniassa oli jokin tekaistu kummitustarina matkailijoita varten enkä pitänyt Ellesmorea poikkeuksena. Kuitenkin sateen ropistessa linnan korkeisiin ikkunoihin ja tuulen ujeltaessa nurkissa, mielikuvitus lähti ihan uudella tavalla lentoon. Yhtena hämäränä iltapäivänä olin saada sydänkohtauksen Kianin hiipiessä taakseni hipihiljaa, kun tutkin kirjastossa vanhoja kirjeitä. Niissä nuori Adaira Mac Domhnaill kirjoitti serkulleen Lontooseen linnan oudoista tapahtumista. Adaira oli vannonut nähneensä linnan korkeimman tornin ikkunassa ikkunassa iltaisin kynttilänvaloa, vaikka torni oli siihen aikaan suljettu. Siitä, miksi torni oli suljettu, ei löytynyt tietoa, mutta Graham oli arvellut joko sen jyrkkien portaiden olleen käyttökelvottomat tai sitten tarinaan liittyi jotain taikauskoa, joka siihen maailmanaikaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tänä päivänä linnan korkein torni toimi tähtitornina. Pyöreässä huoneessa oli tyylikäs rokokoon aikainen sohva ja nojatuoli, mahonkinen sohvapöytä, tähtikarttoja ja avaruusaiheisia kirjoja pursuava kirjahylly sekä kolme teleskooppia, jotka suuntasivat eri ilmansuuntiin tornia kiertävien ikkunoiden edessä. Olin monet illat viettänyt siellä tutkimassa pimenevää yötaivasta, mutta eniten rakastin tornia aamuhämärissä. Silloin sieltä avautui uskomaton maisema auringonnousun värjäämään laaksoon, Loch Blairin järvelle ja Lochwhinnien kukkuloille. 

Aloin miettimään kokemuksiani tähtitornista tarkemmin. Erään kerran olin ollut vakuuttunut, että tornissa oli joku, kun kiipesin narisevia portaita ylös. Ihan kuin suljetun oven läpi olisi kuulunut puheensorinaa, joten käännyin ovella takaisin. Ehkä Grahamilla oli liikekumppaneita kylässä ja mies esitteli tiluksia tornista käsin. Kuitenkin palatessani alakertaan törmäsin Grahamiin, joka kantoi Rhondan apuna isoa laatikollista Halloween-koristeita. Samaan syssyyn eteiseen tupsahti ulkoa sekä Kian että Thomas, joten hekään eivät voineet olla tornissa. Tokkopa Thomas olisi sinne edes päässyt huonon lonkkansa kanssa. Kohautin olkapäitäni, ehkä olin kuullut väärin ja torni olisi ollut tyhjä. Oli kuitenkin outoa, että ovi oli suljettu, sillä normaalisti se oli auki, jos torni oli tyhjillään. Unohdin koko asian, kunnes parin viikon päästä toisena iltana sama kuvio toistui. Keräsin hetken rohkeutta syvään hengittäen ja avasin ryminällä oven karkottaakseni siellä olevat näkymättömät rupattelijat. Hiiteen henget ja kummitukset! Berkshiresta alkuviikosta Ellesmoreen saapunut Jonathan Mac Domhnaill katsoi minuun hölmistyneenä älypuhelin korvallaan, kun tömistelin sisään torniin kolauttaen oven vauhdikkaasti seinään. Lehahdin punaiseksi ja peruutin ovesta pahoitteluja soperrellen takaisin rappusiin. Aloin epäillä omaa mielenterveyttäni.

Luettuani Adairan kirjeen tornin mystisyydestä, aloin tarkkailla iltaisin tornia linnan pihalta nähdäkseni näkyisikö siellä liikettä. Kerran auringon laskiessa viimeiset auringonsäteet osuivat ikkunaan niin, että heijastus näytti aivan siltä, kuin tähtitornissa olisi palanut liekki. Myhäilin tyytyväisenä, sillä olin varmasti ratkaissut Adairan mysteerin. Tietenkin se oli heijastus, jonka Adaira oli nähnyt useampana iltana ja taikauskoinen mieli oli tulkinnut sen kynttilän liekiksi. 

Linnan kuuluisten Halloween-tanssiaisten valmistelutyöt veivät ajatukset pois tähtitornista, kunnes myöhään yhtenä iltana lähdin viemään isoa pahvilaatikollista koristeita talliin sen aamuista koristelua varten. Oli lähes keskiyö eikä ulkona näkynyt edes tähtiä, sillä painavat sadepilvet olivat roikkuneet laakson yllä koko alkuviikon. Edes pihavalot eivät palaneet, sillä Graham oli tilannut uudet lyhdyt pihalle ja niiden asennustyö oli vielä kesken. Harmittelin, etten ymmärtänyt ottaa edes taskulamppua mukaan, sillä liukastelin märällä pihakivetyksellä flipflopeissani. Vein koristelaatikon tallin toimistoon ja lähdin takaisin kohti linnaa hytisten kylmässä viimassa. Satuin vilkaisemaan tottumuksesta tähtitornin ikkunaan ja seisahduin kesken kävelyn. Siinä se nyt oli. Jokin valo lepatti tähtitornin ikkunassa. Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä ja katsoin hämmästyneenä taivaalle, josko jokin valoilmiö heijastaisi ikkunaan. Yö oli kuitenkin säkkipimeä eikä pienintäkään valonlähdettä näkynyt kuin kauempana naapurin porstuan kurpitsalyhdyn lämmin tuike. Se ei kuitenkaan voinut mitenkään heijastaa tornin ikkunaan. Käännyin uudelleen ikkunaan ja valo tuntui liikkuvan huoneessa edestakaisin, kunnes se lepattaen hiipui pois. 

Tälle oli oltava jokin järjellinen selitys, uskottelin itselleni ja kylmät väreet niskaani pitkin hiipien kävelin rivakasti takaisin linnaan, joka oli jo hiljentynyt yöpuulle. Rhonda oli vielä keittiössä keittämässä iltateetä ja istuin naisen seuraksi lämpimään keittiöön. 
"Voi sinua pientä, ota tästä kupponen kuumaa. Olet aivan kalpea ja kylmissäsi", Rhonda hössötti ja kaatoi höyryävää teetä kuppiin eteeni. 

​​"Öh..." Kian katsahti kulmiensa alta Grahamiin, jonka käsipuolessa teutaroi punaruunikko nuori ori, joka löi kaviollaan pihan kivetykseen niin, että kipinät lähes sinkoilivat sen raudoitetusta kavioista. "En halua olla mitenkään epäkohtelias, mutta meillä taitaa olla hieman eri käsitys rauhallisesta, hyvinkoulutetusta ja vakaasta ruunasta."

Oli totta, että näillä saatesanoilla Graham oli lähtenyt hevosenostopuuhiin, mutta unohtanut vain kertoa tallihenkilökunnalle vaihtaneensa lennosta suunnitelmia ja ostaneensa Irlannista punaisen lohikäärmeen. Hymähdin kaulahuiviini ja katselin sivusta, kun Graham talutti vierellään lähes paikallaan laukkaavan orin lähimpään tarhaan. Tuonko kanssa meidän oli tarkoitus lähteä sunnuntaina maastoretkelle? Olin kuvitellut saavani alleni tallin rauhallisimman ponin Chocolien, mutta koska seuralaisellani näytti olevan käsissään nuori ja viriili ori, arvelin ratsukseni päätyvän jompi kumpi ponioreista. Ryhdyin rukoilemaan, ettei se vain olisi itsepäinen ja uppiniskainen Laddie, joka oli lähes yhtä leveä kuin korkeakin.

​Ori ravasi mutaisen tarhan aidan vierellä korskuen ja silmänvalkuaiset vilkkuen. Parin asteen pakkasessa sen hengitys höyrystyi kuin savupilveksi ja se päästi ilmoille kimeän hirnahduksen. Kian katseli arvioivasti orin liikehdintää, mutta ei selvästi löytänyt mitään muuta mainitsemisen arvoista, kuin hieman turhan säpäkän luonteen. 

"Kyllä se siitä tasoittuu", Graham totesi puoliksi Kiania ja puoliksi itseään vakuutellen. "Kuka tahansa nyt olisi vähän kierroksilla, kun joutunut tuntitolkulla matkustamaan kuljetusautossa. Pari päivää saa tasaantua tallissa ja sitten puretaan suurimmat energiat nummilla. Ehkäpä Sylvia pääsee ohjaksiin." Graham vilkaisi minuun ja virnisti leikkisästi nähdessään kauhistuneen ilmeeni.

"Meillä ei ole tapana tapattaa vieraitamme", Kian pukkasi minua kyynerpäällään kylkeen naurahtaen. "Mutta jos Graham sallii, niin luulen, että orin liikuttamiseen tarvitaan kyllä apukäsiä."

Ja niin muutamassa minuutissa olin lupautunut elämää puhkuvan irlantilaisen taluttamisoperaatioon ekä muista milloin olisin ollut yhtä kauhuissani. Olin minä vaikeita hevosia ennenkin ratsastanut, mutta en sentään skotlantilaisen lordin omistamia. 

Koko marraskuun olin saapastellut keltaisissa kumisaappaissa ympäri nummia, sillä kuravelliltä ei voinut välttyä armottomien sateiden piiskatessa maata lähes päivittäin. On sanomattakin selvää, että odotukseni joulukuuta kohtaan eivät olleet korkealla. Kuitenkin joulukuun alkupuolella saimme Lochwhinnieen pakkasöitä ja sen myötä lumisateita, jotka tekivät maisemasta kertaheitolla talvisen. Päivisin lämpötila oli sen verran plussalla, että lumi suli ruskeaksi mössöksi tienvarsille ja kumisaappaat olivat edelleenkin tarpeen, mutta aamuisin vastasatanut lumi ja parin asteen pakkanen saivat mielen virkeäksi. Kaiken lisäksi joulukuussa koko Lochwhinnie hukkui jouluvaloihin, kransseihin, joululauluihin ja iloiseen joulumieleen, joka saa kenet tahansa hyvälle tuulelle. Jopa maalaispuodin omistajan Herra Andersonin, jonka muutoin niin totisilla kasvoilla olin näkeväni pienen hymynkareen, kun lapset leikkivät lumisotaa kaupan ulkopuolella viime viikonloppuna. 

Rämmin loskaisella tiellä eteenpäin, kunnes saavuin kiviportille, joka johti Ellesmoren linnan pihaan. Olin asunut kuukauden verran linnassa ja tehnyt tutkimustyötä Mac Domhnaillin klaanista. Tietoa oli saatavilla niin valtavasti linnan suuressa kirjastossa, että en ollut vielä päässyt alkuunkaan kahlatessani lähdemateriaalia läpi. Pääni oli niin pyörällä erilaisista arvonimistä ja aatelisista, että menisi vielä ainakin toinen kuukausi ennen kuin saisin muistiinpanoni järjestykseen. Tallipihalla tallityöntekijä Kian heilautti kättään tervehdykseksi samalla, kun työnsi kottikärryjä loskassa kohti lantalaa posket lähes yhtä punaisena kuin pipon alta pilkottavat hiuksetkin. Vilkutin takaisin ja suuntasin linnan sivuovelle, joka johti keittiön kautta portaikkoon, josta pääsi huoneeseeni. Kopistelin mutaisia saappaita ovenpielukseen ja jätin ne kuivumaan eteiseen, jotta en veisi likaa taloudenhoitaja Rhondan tahrattomaan keittiöön. Ilmassa leijaili paahtopaistin tuoksu ja vatsani kurni jo vaativasti. Olin viettänyt koko päivän Invernessissä yliopistolla luennoilla ja kaipasin jo kirjaston pehmeää nahkasohvaa ja takkatulen loimua.

Vaihdettuani vaatteet nopeasti tepsuttelin alakerran saliin, josta kuului jo pehmeä puheensorina. Kian ja vanha tallimestari Thomas istuivat jo pöydän äärellä ja rupattelivat lempiaiheestaan - hevosista. Thomas oli nuoruudessaan hurahtanut hunterhevosiin ja olisi vieläkin kiivennyt hunterin selkään, jos kankea selkä olisi vain antanut myöden. Kian sen sijaan vannoi kenttäratsastuksen nimeen, vaikka kävikin isänsä metsästysreissuilla mukana ja jahtasi mielellään kettua vuosittaisessa Hubertus-ratsastuksessa. Itse Ellesmoren isäntä Graham Glenn istui pöydän päässä ja nyökkäili hymyillen Thomaksen kertomukselle eräistä hunterkisoista, jotka oli voittanut ylivoimaisesti joskus 70-luvun paremmalla puolella. 

"Iltaa Sylvia. Liity toki seuraamme vaatimattomaan", Graham nousi nähdessään minut ovella ja tarjosi tuolia vierestään teatraalisesti kumartaen kuin itse kuningatar olisi astunut huoneeseen. Teknisesti ottaen Graham oli aatelisarvoltaan statosfäärien päässä minusta, sillä ainoa sukuni jäsen, joka on päässyt historiankierjoihin lienee setäni Juhani puukotettuaan kapakkatappelussa erästä miestä. Muuten olin varsin tavallisesta suomalaisesta työläisperheestä, kun taas Graham oli tottunut lapsesta asti istumaan illallisilla, edustamaan gaaloissa ja tapaamaan arvovaltaisia vieraita. Näin pienessä porukassa isäntänä Graham oli kuitenkin varsin maanläheinen eikä nostanut itseään jalustalle eikä juurikaan piitannut mistään etikettisäännöistä. 

"Kerrohan Sylvia", Graham jatkoi jutustelua, kun olimme istuutuneet pitkän pöydän ääreen. "Mikä olikaan sinun kosketuksesi hevosmaailmaan?" 

Vaikka olin ollut jo kuukauden Ellesmoressa, olin ollut niin kiireinen tutkimustyöni kanssa, etten ollut edes ehtinyt miettimään pihassa seisovia ylämaanponeja. Tästä syystä kukaan Ellesmoressa ei tiennyt, että hevoset olivat kuuluneet elämääni jo pienestä tytöstä lähtien. Ei mitään kummallista - lähinnä viikottaiset ratsastustunnit, tädin vanhalla suomenhevosruunalla maastoilut ja muutamat seurakisat matkan varrella. Se tavallinen tarina, joka kuihtui kokoon opiskeluiden myötä ja hevoset jäivät pois päiväjärjestyksestä. Olin ollut positiivisesti ilahtunut, kun olin johkaantunut Skotlannin maaseudulle, jossa hevosia näkyi lähes joka kulman takana.

"Ei kummoinen, sir", vastasin siemaisten punaviinilasistani. "Hevoset ovat kuuluneet elämääni vain tavallisten ratsastuskoulujen kautta 15 vuoden ajan."
"Ei kummoinen?" Kian hörähti. "15 vuoden hevoskokemus ja vaatimaton suomalainen ei pidä sitä juuri minään! Te olette kyllä niin hupaisaa kansaa."

​Punastuin korviani myöten. "Tarkoitin siis, että en juuri ymmärrä täkäläisistä kilpailuista, hunterratsastuksesta tai kaiken maailman pooloista mitään. Tietysti osaan hallita ja hoitaa hevosen, mutta olen vain harrastelija verrattuna teidän ammattitaitoonne", yritin paikata sanomisiani ja kiersin hermostuneena nutturasta karannutta hiuskiehkuraa. 

 ​"Niin. Tietysti Iso-Britanniassa otetaan ratsastus melko vakavasti. Etenkin meidän sukumme piireissä", Graham vastasi ohittaen sujuvasti Kianin naljailun. "Olenhan kertonut serkustani Jonathan Mac Domhnaillista? Hän on varsin menestynyt kouluratsastuksen saralla." 

Tietysti tiesin Jonathan Mac Domhnaillin. Komea punertavahiuksinen skottimies oli valloittanut paitsi jokaisen hevostytön sydämen, myös koulutuomarit. Jos en väärin muistanut, Jonathan taisi olla myös kaikkien aikojen nuorin kouluratsastuksessa olympiakultaa voittanut ratsastaja. Ensimmäisen kerran Jonathan voitti olympiakultaa vain 28-vuotiaana ja neljä vuotta myöhemmin uusi tempauksensa 32-vuotiaana. Olin aina ihaillut Jonathanin kuuluisinta ratsua, rautiasta hannover-oria Admiralia, joka kouluradalla tanssiessaan salpasi kenen tahansa hengityksen. 

Keskustelu soljui sujuvasti Jonathanin kautta brittiläiseen hevoskulttuuriin ja kuuntelin tarkkaavaisena. Rhonda toi paahtopaistin, perunamuusin sekä voissa paistetut herneet, sipulit ja kyssäkaalit pöytään. Kasasin ison annoksen höyryävää ruokaa lautaselle ja mahani murisi entisestään. 

"Koska sinulla Sylvia on jo ennestään hevoskokemusta, mieleeni juolahti, haluaisitko kenties lähteä ratsastusretkelle jokin kaunis sunnuntai?" ​Graham kaatoi lisää punaviiniä lasiini. "Vain jos sinulla on vain aikaa irrottautua hetkeksi opiskeluidesi parista."

Yllätyin hieman kysymyksestä, sillä tallissa seisoi vain neljä lyhytjalkaista ja tukevaa ylämaanponia ja oli hieman vaikea kuvitella yli 190-senttistä Grahamia näiden selkään. Tai ehkä tulkitsin väärin, eikä Graham tarkoittanut retkeä itsensä kanssa, vaan ehkä Kianin, joka oli huomattavasti Grahamia lyhyempi. En kuitenkaan kehdannut tehdä tarkentavia kysymyksiä, joten kiitin kauniisti kutsusta ja lupasin tehdä kalenteriini hieman aikaa hevosillekin.

"Olen jo pidemmän aikaa kaivannut uutta verta talliin", Graham jatkoi aiheesta. "En ole ollut hevosen selässä lähes vuoteen ja sydämeni halajaa jo laukkaamaan nummille. Olenkin siis ostanut uuden ratsun itselleni, joka saapunee huomenna aamupäivällä. Kian, oletan, että olet vastaanottamassa hevosta?" 

Kian nyökkäsi innokkaasti ja minä sain vastauksen äänettömään kysymykseeni. Onneksi olin ottanut Suomesta mukaani ratsastuskypärän varmuuden vuoksi. ​