"Öh..." Kian katsahti kulmiensa alta Grahamiin, jonka käsipuolessa teutaroi punaruunikko nuori ori, joka löi kaviollaan pihan kivetykseen niin, että kipinät lähes sinkoilivat sen raudoitetusta kavioista. "En halua olla mitenkään epäkohtelias, mutta meillä taitaa olla hieman eri käsitys rauhallisesta, hyvinkoulutetusta ja vakaasta ruunasta."
Oli totta, että näillä saatesanoilla Graham oli lähtenyt hevosenostopuuhiin, mutta unohtanut vain kertoa tallihenkilökunnalle vaihtaneensa lennosta suunnitelmia ja ostaneensa Irlannista punaisen lohikäärmeen. Hymähdin kaulahuiviini ja katselin sivusta, kun Graham talutti vierellään lähes paikallaan laukkaavan orin lähimpään tarhaan. Tuonko kanssa meidän oli tarkoitus lähteä sunnuntaina maastoretkelle? Olin kuvitellut saavani alleni tallin rauhallisimman ponin Chocolien, mutta koska seuralaisellani näytti olevan käsissään nuori ja viriili ori, arvelin ratsukseni päätyvän jompi kumpi ponioreista. Ryhdyin rukoilemaan, ettei se vain olisi itsepäinen ja uppiniskainen Laddie, joka oli lähes yhtä leveä kuin korkeakin. Ori ravasi mutaisen tarhan aidan vierellä korskuen ja silmänvalkuaiset vilkkuen. Parin asteen pakkasessa sen hengitys höyrystyi kuin savupilveksi ja se päästi ilmoille kimeän hirnahduksen. Kian katseli arvioivasti orin liikehdintää, mutta ei selvästi löytänyt mitään muuta mainitsemisen arvoista, kuin hieman turhan säpäkän luonteen. "Kyllä se siitä tasoittuu", Graham totesi puoliksi Kiania ja puoliksi itseään vakuutellen. "Kuka tahansa nyt olisi vähän kierroksilla, kun joutunut tuntitolkulla matkustamaan kuljetusautossa. Pari päivää saa tasaantua tallissa ja sitten puretaan suurimmat energiat nummilla. Ehkäpä Sylvia pääsee ohjaksiin." Graham vilkaisi minuun ja virnisti leikkisästi nähdessään kauhistuneen ilmeeni. "Meillä ei ole tapana tapattaa vieraitamme", Kian pukkasi minua kyynerpäällään kylkeen naurahtaen. "Mutta jos Graham sallii, niin luulen, että orin liikuttamiseen tarvitaan kyllä apukäsiä." Ja niin muutamassa minuutissa olin lupautunut elämää puhkuvan irlantilaisen taluttamisoperaatioon ekä muista milloin olisin ollut yhtä kauhuissani. Olin minä vaikeita hevosia ennenkin ratsastanut, mutta en sentään skotlantilaisen lordin omistamia.
0 Comments
Koko marraskuun olin saapastellut keltaisissa kumisaappaissa ympäri nummia, sillä kuravelliltä ei voinut välttyä armottomien sateiden piiskatessa maata lähes päivittäin. On sanomattakin selvää, että odotukseni joulukuuta kohtaan eivät olleet korkealla. Kuitenkin joulukuun alkupuolella saimme Lochwhinnieen pakkasöitä ja sen myötä lumisateita, jotka tekivät maisemasta kertaheitolla talvisen. Päivisin lämpötila oli sen verran plussalla, että lumi suli ruskeaksi mössöksi tienvarsille ja kumisaappaat olivat edelleenkin tarpeen, mutta aamuisin vastasatanut lumi ja parin asteen pakkanen saivat mielen virkeäksi. Kaiken lisäksi joulukuussa koko Lochwhinnie hukkui jouluvaloihin, kransseihin, joululauluihin ja iloiseen joulumieleen, joka saa kenet tahansa hyvälle tuulelle. Jopa maalaispuodin omistajan Herra Andersonin, jonka muutoin niin totisilla kasvoilla olin näkeväni pienen hymynkareen, kun lapset leikkivät lumisotaa kaupan ulkopuolella viime viikonloppuna.
Rämmin loskaisella tiellä eteenpäin, kunnes saavuin kiviportille, joka johti Ellesmoren linnan pihaan. Olin asunut kuukauden verran linnassa ja tehnyt tutkimustyötä Mac Domhnaillin klaanista. Tietoa oli saatavilla niin valtavasti linnan suuressa kirjastossa, että en ollut vielä päässyt alkuunkaan kahlatessani lähdemateriaalia läpi. Pääni oli niin pyörällä erilaisista arvonimistä ja aatelisista, että menisi vielä ainakin toinen kuukausi ennen kuin saisin muistiinpanoni järjestykseen. Tallipihalla tallityöntekijä Kian heilautti kättään tervehdykseksi samalla, kun työnsi kottikärryjä loskassa kohti lantalaa posket lähes yhtä punaisena kuin pipon alta pilkottavat hiuksetkin. Vilkutin takaisin ja suuntasin linnan sivuovelle, joka johti keittiön kautta portaikkoon, josta pääsi huoneeseeni. Kopistelin mutaisia saappaita ovenpielukseen ja jätin ne kuivumaan eteiseen, jotta en veisi likaa taloudenhoitaja Rhondan tahrattomaan keittiöön. Ilmassa leijaili paahtopaistin tuoksu ja vatsani kurni jo vaativasti. Olin viettänyt koko päivän Invernessissä yliopistolla luennoilla ja kaipasin jo kirjaston pehmeää nahkasohvaa ja takkatulen loimua. Vaihdettuani vaatteet nopeasti tepsuttelin alakerran saliin, josta kuului jo pehmeä puheensorina. Kian ja vanha tallimestari Thomas istuivat jo pöydän äärellä ja rupattelivat lempiaiheestaan - hevosista. Thomas oli nuoruudessaan hurahtanut hunterhevosiin ja olisi vieläkin kiivennyt hunterin selkään, jos kankea selkä olisi vain antanut myöden. Kian sen sijaan vannoi kenttäratsastuksen nimeen, vaikka kävikin isänsä metsästysreissuilla mukana ja jahtasi mielellään kettua vuosittaisessa Hubertus-ratsastuksessa. Itse Ellesmoren isäntä Graham Glenn istui pöydän päässä ja nyökkäili hymyillen Thomaksen kertomukselle eräistä hunterkisoista, jotka oli voittanut ylivoimaisesti joskus 70-luvun paremmalla puolella. "Iltaa Sylvia. Liity toki seuraamme vaatimattomaan", Graham nousi nähdessään minut ovella ja tarjosi tuolia vierestään teatraalisesti kumartaen kuin itse kuningatar olisi astunut huoneeseen. Teknisesti ottaen Graham oli aatelisarvoltaan statosfäärien päässä minusta, sillä ainoa sukuni jäsen, joka on päässyt historiankierjoihin lienee setäni Juhani puukotettuaan kapakkatappelussa erästä miestä. Muuten olin varsin tavallisesta suomalaisesta työläisperheestä, kun taas Graham oli tottunut lapsesta asti istumaan illallisilla, edustamaan gaaloissa ja tapaamaan arvovaltaisia vieraita. Näin pienessä porukassa isäntänä Graham oli kuitenkin varsin maanläheinen eikä nostanut itseään jalustalle eikä juurikaan piitannut mistään etikettisäännöistä. "Kerrohan Sylvia", Graham jatkoi jutustelua, kun olimme istuutuneet pitkän pöydän ääreen. "Mikä olikaan sinun kosketuksesi hevosmaailmaan?" Vaikka olin ollut jo kuukauden Ellesmoressa, olin ollut niin kiireinen tutkimustyöni kanssa, etten ollut edes ehtinyt miettimään pihassa seisovia ylämaanponeja. Tästä syystä kukaan Ellesmoressa ei tiennyt, että hevoset olivat kuuluneet elämääni jo pienestä tytöstä lähtien. Ei mitään kummallista - lähinnä viikottaiset ratsastustunnit, tädin vanhalla suomenhevosruunalla maastoilut ja muutamat seurakisat matkan varrella. Se tavallinen tarina, joka kuihtui kokoon opiskeluiden myötä ja hevoset jäivät pois päiväjärjestyksestä. Olin ollut positiivisesti ilahtunut, kun olin johkaantunut Skotlannin maaseudulle, jossa hevosia näkyi lähes joka kulman takana. "Ei kummoinen, sir", vastasin siemaisten punaviinilasistani. "Hevoset ovat kuuluneet elämääni vain tavallisten ratsastuskoulujen kautta 15 vuoden ajan." "Ei kummoinen?" Kian hörähti. "15 vuoden hevoskokemus ja vaatimaton suomalainen ei pidä sitä juuri minään! Te olette kyllä niin hupaisaa kansaa." Punastuin korviani myöten. "Tarkoitin siis, että en juuri ymmärrä täkäläisistä kilpailuista, hunterratsastuksesta tai kaiken maailman pooloista mitään. Tietysti osaan hallita ja hoitaa hevosen, mutta olen vain harrastelija verrattuna teidän ammattitaitoonne", yritin paikata sanomisiani ja kiersin hermostuneena nutturasta karannutta hiuskiehkuraa. "Niin. Tietysti Iso-Britanniassa otetaan ratsastus melko vakavasti. Etenkin meidän sukumme piireissä", Graham vastasi ohittaen sujuvasti Kianin naljailun. "Olenhan kertonut serkustani Jonathan Mac Domhnaillista? Hän on varsin menestynyt kouluratsastuksen saralla." Tietysti tiesin Jonathan Mac Domhnaillin. Komea punertavahiuksinen skottimies oli valloittanut paitsi jokaisen hevostytön sydämen, myös koulutuomarit. Jos en väärin muistanut, Jonathan taisi olla myös kaikkien aikojen nuorin kouluratsastuksessa olympiakultaa voittanut ratsastaja. Ensimmäisen kerran Jonathan voitti olympiakultaa vain 28-vuotiaana ja neljä vuotta myöhemmin uusi tempauksensa 32-vuotiaana. Olin aina ihaillut Jonathanin kuuluisinta ratsua, rautiasta hannover-oria Admiralia, joka kouluradalla tanssiessaan salpasi kenen tahansa hengityksen. Keskustelu soljui sujuvasti Jonathanin kautta brittiläiseen hevoskulttuuriin ja kuuntelin tarkkaavaisena. Rhonda toi paahtopaistin, perunamuusin sekä voissa paistetut herneet, sipulit ja kyssäkaalit pöytään. Kasasin ison annoksen höyryävää ruokaa lautaselle ja mahani murisi entisestään. "Koska sinulla Sylvia on jo ennestään hevoskokemusta, mieleeni juolahti, haluaisitko kenties lähteä ratsastusretkelle jokin kaunis sunnuntai?" Graham kaatoi lisää punaviiniä lasiini. "Vain jos sinulla on vain aikaa irrottautua hetkeksi opiskeluidesi parista." Yllätyin hieman kysymyksestä, sillä tallissa seisoi vain neljä lyhytjalkaista ja tukevaa ylämaanponia ja oli hieman vaikea kuvitella yli 190-senttistä Grahamia näiden selkään. Tai ehkä tulkitsin väärin, eikä Graham tarkoittanut retkeä itsensä kanssa, vaan ehkä Kianin, joka oli huomattavasti Grahamia lyhyempi. En kuitenkaan kehdannut tehdä tarkentavia kysymyksiä, joten kiitin kauniisti kutsusta ja lupasin tehdä kalenteriini hieman aikaa hevosillekin. "Olen jo pidemmän aikaa kaivannut uutta verta talliin", Graham jatkoi aiheesta. "En ole ollut hevosen selässä lähes vuoteen ja sydämeni halajaa jo laukkaamaan nummille. Olenkin siis ostanut uuden ratsun itselleni, joka saapunee huomenna aamupäivällä. Kian, oletan, että olet vastaanottamassa hevosta?" Kian nyökkäsi innokkaasti ja minä sain vastauksen äänettömään kysymykseeni. Onneksi olin ottanut Suomesta mukaani ratsastuskypärän varmuuden vuoksi. |
Archives
October 2020
Categories |