Tänään oli päivä, jota Ellesmore Castlessa oli valmisteltu kuukausitolkulla. Oli linnan perinteisten Halloweenin naamiaistanssiaisten aika, jonne illan hämärtyessä kurvaisi toinen toistaan arvokkaammilla autoilla vaikutusvaltaisia ihmisiä ympäri Iso-Britanniaa.
Linna oli koristeltu kauttaaltaan valonauhoilla ja lyhdyillä. Illan pimentyessä linna tuikkisi kuin kirkas tähtitaivas. Kuluneen viikon aikana toinen toistaan kiireisimpiä työntekijöitä oli juossut edestakaisin linnan käytävillä enkä tuntenut puoliakaan. Edinburghin kuuluisan Michelin-ravintola The Cellar Innin omistaja ja pääkokki Camden Gladstone oli valloittanut henkilökuntineen keittiötilat valmistellessaan tanssiaisten menua ja hädin tuskin uskalsin hakea keittiön hälinän keskeltä aamupalaksi täytettyä croissantia. Taloudenhoitaja Rhonda oli menettämässä järkeään, sillä nainen huiski pölyhuiskan kanssa neljättä kertaa linnaa ympäri. Graham oli palkannut Rhondan avuksi paikallisen siivousfirman työntekijöitä, mutta Rhonda kulki näidenkin perässä sateenkaarenvärisen huiskansa kanssa varmistamassa työn jälkeä. Jonathan kulki elementissään juhlajärjestelyiden keskellä ja hauskuutti jokaista naispuoleista työntekijää, joka vain miehen tulilinjalle osui. Mitä nuorempi ja nätimpi, sen varmemmin Jonathan oli paikalla hurmaamassa herrasmiehen käytöstavoillaan. Jonathan tarjosi auttavaa kättään painavien tavaroiden kantamisessa ja tarjoutui jopa kiipeämään tikkailla pyyhkimään pölyt aulan valtavien hevospatsaiden päältä. Asetelma oli siinä mielessä erikoinen, sillä varmasti kaikki tiesivät, että aatelissukuisen Jonathanin sydämeen lopulta astelivat lähinnä vain sellaiset naiset, joiden takana oli joko vaikutusvaltainen suku tai vaikutusvaltainen määrä rahaa tilillä. Ei siksi, että Jonathan olisi itse jotenkin kranttu millaisen naisen kelpuuttaisi seuralaisekseen, mutta niin vain aina jotenkin tapahtui näissä piireissä. Grahamista ei ollut näkynyt koko aamupäivänä jälkeäkään ja uskoin miehen porhaltavan paikalle vasta juhlien alkuhetkillä. Mies luotti sataprosenttisesti henkilökuntansa työpanokseen ja pysyi mielellään poissa häslingin keskeltä ja hoiti viime hetken asioita rauhassa piilopaikastaan. Kian ja Thomas olivat paenneet linnan häslinkiä talliin ja koin parhaaksi noudattaa esimerkkiä. Olin aluksi yrittänyt auttaa juhlavalmisteluissa, mutta huomasin nopeasti olevani ammattilaisten tiellä. Tämän luokan juhlien järjestämiseen vaadittiin organisointikykyä ja taitoa enkä ollut ymmärtänyt, että glitterinauhankin voi asetella väärin aulan portaikkoon. Astuin tallin hämärään, jossa Thomas purki ponien valjaita ja puhdisti niitä hyräillen jotain itsekseen. Tallikissa kehräsi Thomasin jaloissa ja talliradio rätisi kaukana toimistossa. Valikoin varusteiden juokosta Jaxin nahkariimun. Tiesin, että omistajansa Jonathan ei tänään ehtisi suoda kirjavalle orilleen ajatustakaan, joten veisin sen rennolle maastokävelylle ennen juhlahumun alkamista. Samalla saisin itsekin jäsenneltyä päätäni, sillä iltapuvussa ja korkokengissä kekkulointi miljonäärien seassa ei tullut ihan selkärangasta. Onneksi Serena tulisi myös, jotta oli ainakin joku johon tukeutua. Graham kun varmasti olisi varattu koko illan. Kirjava ori antoi helposti kiinni tarhasta ja harjasin sitä käytävällä kaikessa rauhassa. Jax seisoi rauhallisesti, mutta valppaasti paikoillaan ja aika ajoin tuuppasi minua lempeästi turvallaan. Olin lähentynyt orin kanssa, kun Jaxin jalkavammaa oli alettu kuntouttaa ja pääsin kävelemään kilometritolkulla vuoristopolkuja sen selässä. Olin pitkän aikaa surenut sitä, että ennemmin tai myöhemmin Jax lähtisi takaisin Jonathanin tallille Berkshireen ja en välttämättä tulisi näkemään sitä enää koskaan. Sitä päivää kuitenkin oli saatu odottaa eikä kukaan ollut edes puhunut Jaxin muutosta Berkshireen. Aloin jo miettiä, ettei se päivä koittaisi koskaan ja päätin nauttia orin kanssa ratsastamisesta ilman huolen häivää. Nousin tallin edessä orin selkään ja nojasin tyytyväisenä taaksepäin maltaita maksaneessa koulusatulassa, jossa lantio hakeutui lähes automaattisesti oikeaan asentoon. Kaikki Jaxin varusteet olivat viimeistä huutoa ja niin laadukkaita, että joidenkin Ellesmoren ponien satuloissa tuntui lähes epämukavalta istua Jaxilla ratsastamisen jälkeen. Ori lähti reippaasti tuttua kiemurtelevaa polkua pitkin kohti nummia ja pärski mennessään rennosti. Sumu oli verhonnut vuoria aamusta asti eikä se ollut hälvennyt edes päivällä. Nyt iltaa kohden sumua alkoi kertyä vielä enemmän vuorten rinteille, mikä oli omiaan lisäämään jännittävää Halloween-tunnelmaa. Saavuimme Lochwhinnien keijukaismetsän reunalle ja annoin Jaxin kävellä lähes löysin ohjin metsän syleilyyn. Edes lintujen laulu ei kuulunut metsän vihreässä hämärässä ja Jaxin kavioiden kopinat katosivat pehmeään maahan. Ohjasin Jaxin tottuneesti hieman ylöspäin kohoavalle polulle, joka vei keijukaismetsän korkeimmalle kohdalle. Sen päällä sijaitsivat jykevät kivipaasit, jotka olivat entisaikojen ihmisten rakentamia keijukaisten koteja. Pysäytin Jaxin kivipaasien juurelle ja annoin kostean tuulen leikitellä hiuksillani. Tästä illasta tulisi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut.
0 Comments
Leave a Reply. |
Archives
October 2020
Categories |