Kilimanjaro saapui Ellesmoreen kuin parahin kuninkaalinen. Hopeinen, uutuuttaan kiiltävä hevosauto lipui porteista pihatielle, kiersi kaikki sateen aiheuttamat kuopat soratiessä ja parkkeerasi tallin koristeellisen sisäänkäynnin eteen sujuvasti. Autosta purkaantui ei yksi, ei kaksi, vaan kolme työntekijää sekä leveästi hymyilevä Jonathan Mac Domhnaill, jonka haaleat pisamat ja hennosti punertavat hiukset paljastivat miehen skotlantilaiset sukuhaarat.
"Onpa mahtava nähdä pitkästä aikaa, serkku hyvä", Jonathan halasi pitkään Grahamia ja naururypyt ilmaantuivat Jonathanin päivettyneille kasvoille silmänurkkiin. Olin tietenkin kirjoittanut Googlen hakuun Jonathanin heti, kun sain tietää miehen olevan tulossa vierailulle Ellesmoreen ja olin saanut selville, että viimeiset kaksi kuukautta Jonathan oli kiertänyt Espanjassa kouluratsastuskisojen perässä. Kukapa nyt talvisessa ja koleassa Englannissa talvella viihtyisi, kun oli mahdollisuus treenata ja kilpailla Välimeren auringon alla. Työntekijät häärivät hevosauton ympärillä ja lastasivat jos jonkinlaista rehusäkkiä ja varustetta kivetetylle pihalle. Tallin sisäpihalta paikalle ilmaantunut Kian pyöritteli silmiään tavaroiden paljoudelle ja hillitsi selvästi kielenkantansa. "Kilimanjaro on nyt toipilas, mutta pakkasin muutaman varusteen siltä varalta, että se toipuu odotettua nopeammin", Jonathan viittasi kahteen koulusatulaan ja kolmiin eri suitsiin pihamaalla. "Ja tietenkin pitkät kävelyt vuorilla kohottavat aikanaan sen kuntoa erinomaisesti sairasloman jälkeen. Tietysti, jos vain sinulta liikenee aikaa rakkaan serkkusi vaatimattomalle kopukalle." "Muutama varuste ja vaatimaton hevonen eivät ihan täsmää tämän näyn kanssa", Graham totesi hieman kuivasti vaaleahiuksisen naisen taluttaessa kirjavaa oria alas lastaussiltaa. Kilimanjaro liikehti rauhallisesti nahkaisen riimunnarun päässä, mutta sen katseessa oli tarkkaavainen ja valpas ilme. Se hirnahti matalasti ja katsoi korvat hörössä kauemmas laitumen aidalle kerääntyviä hevosia. "Muutama kuukausi täällä ihastuttavassa maaseudun rauhassa ja sinusta tulee aivan uusi hevonen", Jonathan taputti orin lihaksikasta kaulaa ja sujautti sille porkkananpalan taskustaan. "Tässä on pari sivua ruokintaohjeita ja muutamat eläinlääkärin ohjeet liikutuksen ja kylmähoitojen suhteen." Kian otti vastaan paksun nivaskan papereita ja katsahti kauhuissaan Grahamiin. Jopa Graham itsekin tuntui miettivän, mihin oli sekaantunut suostuessaan ottamaan huippukouluratsastajaserkkunsa hevosen Ellesmoreen toipumaan jalkavammastaan. Oli yleistä tietoa, että Jonathan ei koskaan tinkinyt hevostensa hoidosta. Koska Jonathan oli palannut juuri kisamatkalta Espanjasta, oli miehellä sopivasti aikaa lyhyelle vierailulle Ellesmoressa. Tavallisesti kiireinen hevosmies ei juurikaan ehtinyt kotikonnuillaan vierailla. Kun Kilimanjaro oli jäänyt onnellisesti syömään erikoisrehujaan uuteen karsinaansa, koko seurue kokoontui Ellesmoren illallispöytään. Vaikka syömässä oli neljä päätä enemmän, tila ei loppunut kesken, vaan kaikki mahtuivat pitkän tammipöydän ääreen illalliselle. Tunsin oloni hieman vapautuneemmaksi, kun pöydässä istui olympiamitalistin ja multimiljonäärin sekä linnanisännän lisäksi myös Jonathanin työntekijät, jotka edustivat varsin tavallista väkeä. Jonathan ja Graham muistelivat suureen ääneen naurunremakoiden saattelemana lapsuuden kesiä Ellesmoressa, kun serkukset laukkasivat linnan ylämaanponeilla vuorten kupeissa ja seikkailivat keijukaismetsän salaperäisissä lehdoissa. "Ei teidän kahden rasavillin pojankoltiaisen paimentaminen helppoa ollut", Thomas tuhahti. "Aina pahanteossa." "Ja Thomas antoi meille aina selkäsaunan saadessaan kiinni." "Selkäsaunanpa hyvinkin ja kunnon opetuksen. Ihan hyviä kansalaisia teistäkin kasvoi." "Kerran harjasin ponini huonosti ratsastuksen jälkeen ja Thomas raahasi korvasta takaisin talliin ja vahti, että jokainen karva oli suorassa", Jonathan kertoi vakavana. "En koskaan ole jättänyt hevosta hoitamatta sen jälkeen." "Oppi on mennyt perille", Thomas hymyili lämpimästi ja santsasi lisää paahdettua kalkkunaa. "Mutta kerro nyt toki enemmän tuosta Saksanihmeestä, joka seisoo seuraavat kuukaudet Ellesmoren mailla." Jonathan kaatoi lisää punaviiniä itselleen, siemasi lasista nautiskellen ja ryhtyi kertomaan Kilimanjaron tarinaa. Ori oli tullut Jonathanin talliin suoraan kasvattajaltaan Dennis Hoffenilta Saksasta. Vaikka Jonathan on monessa suhteessa hyvin moderni ja avarakatseinen, oli mies epäileväinen tobianokirjavan orin kyvyistä. Jonathanin hevosista lähestulkoon kaikki olivat mustia, koska Jonathanin sanoin "you can have all color, as long as it's black". Dennis kuitenkin puhui orin puolesta niin vakuuttavasti, että Jonathan päätti ostaa Kaiser II:n pojan talliinsa Berkshireen orin ollessa 3-vuotias. "Olisin katunut syvästi, jos en olisi kauppoja sopinut tästä hevosesta", Jonathan nojasi tuolin selkämykseen rennosti. "Älykäs, lahjakas, temperamenttinen... ja voi pojat, se ravi!" "Se on täydellinen hevonen, sir", Bertha liittyi keskusteluun nyökkäillen pontevasti Grahamille. Nuori Bertha oli koko illan ollut jopa hieman liian innokas keskustelemaan Grahamin kanssa, mutta voiko tyttöä tästä syyttääkään. Graham oli ottanut ystävällisesti vieraat vastaan, pedannut omin kätösin heille vieraspeteihin puhtaat lakanat (vaikka taloudenhoitaja Rhonda touhotti vieressä ja yritti häätää Grahamin pois arkisista askareista) ja ei jättänyt ketään keskustelun ulkopuolelle. Minä olin saanut jälleen kertoa oman tarinani siitä, kuinka istuin Ellesmoren illallispöydässä kuin vanha tekijä. Jonathan oli äärimmäisen kiinnostunut tekemästäni sukututkimuksesta ja Graham vaatimalla vaati minua näyttämään viime viikolla portaiden alta löydetyt asiakirjat 1900-luvun alusta, ajasta jolloin serkusten isoisoisä Ranald Mac Domhnaill oli hallinnut Ellesmorea. "Ranald, sinä senkin vanha pukki", Jonathan remahti nauruun minun esitellessä dokumentit ainakin neljästä aviottomasta lapsesta. "En olisi kuunaan uskonut, että Dunsmoret jakavat samaa verta kanssamme." Jonathan viittasi puheillaan pahamaineiseen rikolliseen David Dunsmoreen, joka oli valanut kauhua Lontoossa 1930-luvulla murhatessaan nuoria naisia 24B Chesham Streetillä sijaitsevassa asunnossaan. "Luulen, että paha veri on siirtynyt Dunsmoren sukuhaaraan ja me saimme sen hyvän veren. Tai niin ainakin haluan uskoa", Graham pohdiskeli. "Sitä on vaikea uskoa, kun muistelee isoisä Ruaridhin luonteenlaatua", Jonathan vastasi katkerasti. "Niin monesti sain vyöstä tai kepistä, että Thomaksen kuritukset tuntuivat kutittelulta sen rinnalla. Sitä paitsi, eikös David Dunsmore oli lukenut itsensä lakimieheksi,sai ritarinarvon ansioikkaasta työstään kuninkaan hovissa, vaikka samaan aikaan eli kaksoiselämää Lontoon yössä." "Uskomatonta", puutuin keskusteluun äimistyneenä kuulemastani. "Ette varmaan edes ymmärrä, että teidän sukunne tutkiminen on mielenkiintoisempaa kuin minkään saippuasarjan seuraaminen." "Et varmasti tiedä vielä puoliakaan", Graham taputti minua hellästi olkapäähän, mutta miehen silmissä vilahti surumielinen varjo. "Mutta eiköhän palata takaisin muiden pariin, vielä on aikaa kahville ja konjakille!"
0 Comments
Leave a Reply. |
Archives
October 2020
Categories |